”Elämä ei aina mene niin kuin sitä itse suunnittelee.
Monet elämän muutokset, kriisit ja yllättävät tilanteet
koettelevat ihmismieltä ja nostattavat pintaan
monenlaisia tunteita.
Ennen kaikkea ne haastavat tapaamme katsoa
kohti tulevaa.”

Esiintymisiä
”Sillä on väliä, minkälaisille
ajatuksille elämässään
antaa tilaa ja kuinka erilaisia
tunteita osaa kohdata ja
käsitellä.”
Seuraa somessa
Ota yhteyttä
Haluatko tietää jostain palvelustani lisää? Jäikö jokin asia askarruttamaan mieltäsi?
Haluatko antaa kirjasta lukijapalautetta?
Tilaa uutiskirjeeni, niin pysyt ajan tasalla viimeisimmistä uutisista ja palveluista.
Tai kysy rohkeasti täyttämällä ja lähettämällä oheinen lomake, niin vastaan pian!
Minut tavoittaa myös allaolevasta sähköpostiosoitteesta tai puhelimesta.
Tilaa uutiskirje
"*" näyttää pakolliset kentät
Lähetä viesti
"*" näyttää pakolliset kentät
Eräs ystäväni on oikeastaan koko elämänsä kärsinyt yksinäisyydestä. Olen itse tutustunut häneen noin 10 vuotta sitten, eli oman onnettomuuteni jälkeen. Olemme puhuneet paljonkin kaikenlaisista kivuliaista kokemuksista ja niistä selviytymisestä, ja kerran hän pohti minulle ääneen, millä tavoin hän olisi mahtanut selviytyä, jos olisi itse vammautunut vakavasti jossain vastaavassa onnettomuudessa.
Pysähdyin myöhemmin pohtimaan, olisinko minä nyt tässä tällaisena, ilman kaikkia ihmisiä, ystäviä ympärilläni? Tuskin. Mitä vaikeammasta tilanteesta on kyse, sitä varmemmin edessä on hetkiä, jolloin oma asenne, tahto ja usko omaan selviytymiseen on kenellä tahansa koetuksella tai kokonaan kadoksissa.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin me tarvitsemme toinen toisiamme. Kun minulta loppui usko jaksamiseeni, oli rinnallani aina joku, joka uskoi puolestani. Joku, joka tarttui kiinni kädestä ja kannatteli silloin kun en itse jaksanut. Joku, joka näki minussa urhean ja sinnikkään selviytyjän silloin kun se oli itseltäni hukassa.
Sen vuoksi kaikkein tärkein neuvo, jonka voin antaa haastavassa tilanteessa painivalle, on ”älä jää yksin”. Suomessa vaalitaan yhä yksin pärjäämisen kulttuuria. Nostamme yksilöitä, ajattelemme että se on vain itsestä ja omasta asenteesta kiinni. ”Ei tartte auttaa, kyllä mä pärjään.” Mutta kun ei täällä ole tarkoitus pärjätä yksin. Kukaan meistä ei ole resilientti yksin. Asennekin syntyy vuorovaikutuksessa.
Toinen neuvoni on ”älä jätä yksin”. Kovin helposti jäämme odottamaan, että toinen pyytää apua silloin kun sitä kokee tarvitsevansa. Ja samalla jokainen meistä tietää jo oman kokemuksensa pohjalta, kuinka vaikeaa avun pyytäminen voi joskus olla. Siksi toivoisin meiltä kaikilta enemmän tuppautumista, kädestä kiinni ottamista, puhelimella soittamista, kävelylle kutsumista, mitä tahansa.
Mutta älä jätä yksin. Sillä hyvin harva täällä selviytyy yksin 💜
Kuva: Dorit Salutskij
#ystävänpäivä #resilienssi #kehitäresilienssiä #Yhteisöllisyys ... Näytä enemmänNäytä vähemmän
Kommentoi Facebookissa
❤️
Eräs asiakas kertoi valmennuksessa, kuinka hän oli aina ajatellut, että jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan ”resilienttejä tyyppejä”. Hän itse koki luovuttavansa helposti ja ajatteli, että hän nyt vain on tällainen.
Tämä on myytti, johon törmään jatkuvasti.
Valmennusprosessimme aikana pääsimmekin tutkimaan tätä uskomusta tarkemmin, kun hänen työpaikallaan tapahtui yllättävä muutos ja hänen vastuulleen siirtyi kiireellinen projekti, jota hän ei ollut alun perin varautunut vetämään. Tämä luonnollisesti nosti hänessä aluksi epävarmuutta ja stressiä.
Olimme kuitenkin jo ehtineet jonkin verran syventyä resilienssin voimavaroihin, joten sen sijaan, että olisi yrittänyt vain puskea eteenpäin, hän päätti tietoisesti hyödyntää stressinsäätelykeinoja: hän varasi kalenteriinsa pieniä taukoja, piti kiinni säännöllisestä liikunnasta kiireenkin keskellä ja teki lyhyitä hengitysharjoituksia, joiden oli huomannut auttavan laskemaan kierroksia palaveriputken lomassa.
Samalla hän opetteli ottamaan tunnetaidot käyttöön – sen sijaan, että olisi torjunut epävarmuutensa, hän pysähtyi tunteen äärelle tunnustelemaan sitä ja pohtimaan, miksi tilanne tuntui vaikealta. Minulle hän kertoi huomanneensa, että hän ennen kaikkea pelkäsi sitä, mitä muut hänestä ja hänen ammattitaidostaan ajattelisivat, jos hän epäonnistuisikin projektin vetämisessä. Totesimme yhdessä, että tuo lienee aika yleisinhimillistä. Tämä oivallus auttoi häntä suhtautumaan tilanteeseen lempeämmin ja hyväksymään sen, että uuden oppiminen virheiden kautta kuuluu asiaan.
Epävarmuuden sietämisessä häntä lopulta auttoi se, että hän päätti keskittyä omiin vahvuuksiinsa. Hän tiesi olevansa hyvä organisoimaan ja priorisoimaan, joten hän hyödynsi näitä taitoja rakentaessaan selkeän aikataulun projektin läpiviemiseksi. Hän myös totesi olevansa tottunut pyytämään tarvittaessa tukea kollegoiltaan ja se olisi mahdollista myös tässä roolissa.
Kun projekti lopulta saatiin maaliin, hän kertoi kasvaneensa tilanteessa valtavasti. Tämä kokemus osoitti hänelle hyvin konkreettisesti, että resilienssi ei suinkaan ole synnynnäinen ominaisuus, vaan taito, jota voi kehittää monilla tavoin.
#kehitäresilienssiä #resilienssi ... Näytä enemmänNäytä vähemmän
Kommentoi Facebookissa
Jaoin eilen Instagramin puolella stooreissa kirjoittaja Katri Kilpiäisen tärkeän postauksen suorituskulttuurista ja lepäämisen vaikeudesta.
Aloin sen jälkeen itsekin pohtia, mikä siinä levossa onkin niin vaikeaa. Väitän, että yksi syy on tehokkuuden ihannointi, joka on levittäytynyt työelämästä myös vapaa-ajan puolelle.
Enää ei riitä, että suoritamme työmme tunnollisesti (mikä sekin itse asiassa valtaa koko ajan enemmän ja enemmän alaa myös muulta elämältä), vaan sen lisäksi myös vapaa-aika on melko paineistettua.
Enkä nyt edes puhu ruuhkavuosien velvollisuuksista, vaan niistä jutuista, joita ihan itse valitsemme. Puhun ainaisesta optimoinnista. Siitä mentaliteetista, että harrastustenkin pitäisi aina olla jollain lailla kehittäviä ja hyödyllisiä, ettei vain menisi yhtään aikaa hukkaan.
Olemme tässä jatkuvan tehokkuuden ja itsensä kehittämisen eetoksessa ilmeisesti omaksuneet ajatuksen siitä, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, jos oikein pinnistelee ja suorittaa. Todennäköisesti siinä ennen pitkää vain uupuu.
Lepo ja luppoaika olisi syytä nostaa arvoonsa, sillä ne ovat resilienssillekin välttämättömiä voimavaroja. Kyllä ihminen kestää kovaakin stressiä aika ajoin, kunhan siitä palautuu.
Kaikkea ei tarvitse optimoida. Elämänhallinnan sijaan tarvitsisimme enemmän elämän sallintaa: luppoaikaa, hukkaneliöitä ja tyhjiä kaloreita.
Muistan, kuinka eräs entinen esihenkilöni kertoi, että hänellä lukee ansioluettelossa yhtenä harrastuksenaan jouten olo. Siinä oltiin mielestäni asian ytimessä.
Kuva: Dorit Salutskij ... Näytä enemmänNäytä vähemmän
Kommentoi Facebookissa
Ehottomasti aikaa ptää jäädä yli, jotta voi ees hetken vain olla olemassa 🙂